Tälle sivulle on tarkoitus koota omaishoitajien kertomuksia ja kokemuksia. Niitä, joissa avataan omaishoitajuuden iloja ja suruja.

Tarinoita voi lähettää osoitteeseen erja.raty@treomaishoitajat.fi tai soittaa rimpauttaa numeroon 050 466 5719, jos kirjoittaminen tuntuu työläältä. Tarinat julkaistaan nimimerkillä, mutta jos kertoja haluaa kertoa myös oikean nimensä, se on luonnollisesti sallittua.

Omaishoitajuus ei ole helppo laji, ei, vaikka hoidettava olisi kuinka lempeä ja sopuisa. Tiivis yhteiselo vaatii omaishoitajalta uskomattoman määrän erilaisia taitoja ja tietoa. Ammatilliseksi hoitajaksi vaaditaan vähintään kahden vuoden koulutus, mutta omaishoitaja voi joutua yhdessä silmänräpäyksessä hoitajan rooliin. Vailla minkäänlaista ohjausta ja valmennusta. Yhteiskunnan palvelut ovat pirstaleina eri paikoissa, tietoa pitää osata itse aktiivisesti hakea, sitä ei tarjota kuten sitä kuuluisaa illallista Manulle.

Omaishoito -kokemus aikajanalla lokakuu 2020 – kesäkuu 2021

Lokakuussa 2020 oli Omaishoidon asiakasohjaajan kotikäynti – tehtiin hoito- ja palvelusuunnitelma.
Minulle myönnettiin omaishoidon tukea 413,45 euroa (317,74€ verojen ja tel maksujen jälkeen) ja
omaishoitajan vapaat 72h/kk. Asiakasohjaaja halusi minun nimeävän hoitolaitoksen, mihin
hoidettava kirjattaisiin vapaiden ajaksi. Halusin vaihtoehdoksi Perhekodin, ja sen saamiseksi piti
täyttää erillinen hakemus, jonka pohjalta mahdollinen Perhekoti tekisi valinnan. Jo tässä vaiheessa
55 -vuotias hoidettava luokiteltiin kuuluvaksi kotihoidon vanhustyön kategoriaan?

Perhehoitoyksiköstä soitettiin ja tarjottiin paikkaa omaishoitajavapaiden ajaksi kaupungin lähiössä
sijaitsevaan kohteeseen. Tutustuminen kotiin siirtyi koronarajoitusten vuoksi tammikuulle. Sain
pyydettyäni ajan omaan omaishoitajan terveystarkastukseen, missä selvisi, että läheinenkin voi
sijaistaa vapaani. Tyttären kanssa tehtiin sopimus omaishoitajavapaiden sijaistamisesta. Vapaat
toteutettiin siten, että lähdin eri maakunnassa sijaitsevalle kiinteistölle tekemään huoltotöitä tyttären
tullessa asuinpaikkakunnaltaan isänsä seuraksi. Terveystarkastuksen yhteydessä sain lähetteen
oman jaksamisen tukemiseksi hoitajalle. Kartoituskäynti ei kuitenkaan johtanut jatkoon ja lähdin
sieltä pois kriisikeskuksen puhelinnumeron kanssa.

Tammikuussa 2021 palasin takaisin työelämään. Kotihoidosta tehtiin kotikäynti, jolloin sovittiin
kotihoidon käynnit klo 10 -12 välille, 20 minuuttia. Tavoitteena oli hoidettavan turvallisuuden
varmistaminen sekä valmiiksi tehdyn ruuan lämmitys. Kotipalvelun työntekijät vaihtuivat päivittäin
ja kävivät pyörähtämässä miten sattui. Esimerkkinä; tulin töistä kotiin yhden aikaan, jolloin paikalla
vasta oltiin lämmittämässä ruokaa hoidettavalle. Hoidettava oli saanut valmistamani aamupalan
seitsemältä.
Kotipalvelun työntekijät pelkäsivät meidän koiravanhusta, joka kimeällä äänellä haukkuu vierasta.
Hoidettavalla ei sairaudestaan johtuen enää ollut keinoa saada koiraa hiljenemään, jolloin kaaos oli
valmis. Jouduin rauhoittelemaan sekä koiraa että hoidettavaa illat. Sama jännitys alkoi aamusta, kun
hoidettavalle ”turvaa” tuovaa hoitajaa alettiin odottaa.

Kotihoidon käynnit jouduttiin päättämään, koska edellä kerrotun lisäksi riski kodista häätöön oli
suuri naapurien valitusten vuoksi. Kotihoidosta oli myönnetty hoidettavalle kaksi kuuden tunnin
perhepäivähoitoa. Edelleen jäi kolme päivää viikossa, jolloin jouduin jättämään hoidettavan yksin
työpäiväni ajaksi. Kotipalvelun käyntien lopetuksen jälkeen meille ei tarjottu mitään tilalle.
Taksikyydityksistä päätöstä ei saatu ajanmukaiseksi, jolloin tapahtui ”läheltä piti ” tilanne. Olin
työpaikalla, kun Perhekodin ohjaaja soitti ja ihmetteli, missä hoidettava. Oli ehtinyt selvitellä, ettei
taksia oltu lähetetty ollenkaan, kun kotihoidon päätöstä riittävästä määrästä matkoja ei oltu tehty.
Saimme kyydityksen järjestettyä hoidettavan seisoessa talvipakkasessa kadun varressa toista tuntia.
Yritin puhelimella tavoittaa kotihoidon asiakasohjaajaa, jätin vastaajaan viestin ja tekstiviestin
tapahtuneesta. En ole saanut sieltä yhteydenottoa tähän päivään mennessä.

Lähdin aamu seitsemältä töihin, ryntäsin ruokatunnilla kotiin huolehtimaan hoidettavan tarpeista ja
jatkoin työntekoa etänä kotoa käsin. Lopulta itse aloin kysellä saataisiinko perhehoitopäiviä lisää tai
jonkinlaista avustajaa turvaamaan hoidettavan arkea. Olin valmis luopumaan
omaishoitajavapaistakin, jos ne tunnit voitaisiin siirtää hoidettavan tueksi. Kahden työn välillä ja
keskellä alkoivat kuormittaa jaksamistani.
Kyselyni kiersi montaa tahoa ja minulle selvennettiin, että vanhustyön puitteissa myönnetään yksi
perhehoitopäivä hoidettavan virkistykseen ja meille oli jo myönnetty kaksi. Omaishoidon
asiakasohjaaja sai sitten meille kolmannen päivän ekstrana. Päätös kirjattiin kotihoidon palveluna.
Sain dokumentoitua päätöstä korjauttaa kolmeen kertaan ennen kuin se oli oikein.

Olimme helmikuussa käyneet Yliopistosairaalan neurologian pkl:lla vuosikontrollissa. Sen
seurauksena Kuntoutusohjaaja teki kotikäynnin ja toteamassa, että tarvitsemme lisätukea
arkeemme. Yliopistosairaalan sosiaalityöntekijä oli meihin yhteydessä ja hänen kannustamana
laitoin hakemuksen Vammaispalveluun perusteena hoidettavan ikä ja oma työssä käymiseni.
Vammaispalvelu ei ole tähän päivään mennessä kirjannut hakemusta edes käsitelleensä?

Olin yhteydessä Muistiliiton yhdistykseen kysyen tukihenkilöä. Sillä hetkellä heillä ei ollut sellaista antaa, mutta pääsimme jonotuslistalle. Vapaaehtoista tukihenkilöä ei ole ilmaantunut tähän päivään
mennessä. Sain mahdollisuuden osallistua työikäisten läheisryhmään Teamsin välityksellä, johon
kerran osallistuinkin. Tilanteessa, missä hoidettava seisoo vieressä naurahtelemassa ihmisten
jutuille, on parempi olla osallistumatta tapaamisiin.

Huhtikuussa olin jo niin loppu, että marssin työterveyslääkärin vastaanotolle. Hän huolestui
todenteolla siitä, miten minut on jätetty yksin selviämään. Määräsi sairauslomalle, jota jatkettiin
toukokuun loppuun saakka. Sairauslomani aikana hoidettava kävi kolmena päivänä perhehoidossa,
mutta muuten hän oli hoidossani ja vastuullani.
Työterveyslääkärin kehotuksesta otin yhteyttä Aikuissosiaalityöhön, sieltä ohjattiin ottamaan
yhteyttä Omaishoidon yksikköön ja toivoteltiin ”tsemppiä!” Jossain vaiheessa sairausloman aikana
sain otettua yhteyttä omaishoitoon, jossa ystävällinen sijainen tarjosi palveluseteleitä. Sain pitkän
listan palveluntuottajista, joista minun olisi pitänyt etsiä työntekijä, joka olisi tullut meille
hoidettavan seuraksi kolmen tunnin ajaksi. Uuvuin jo listan nähdessäni, en siis jaksanut ruveta
soittelemaan kenellekään enkä myös halunnut meille kotiin ketään vierasta istumaan. Olinhan itse
kotona ”toipumassa”.

Työterveyshuollosta soitettiin minulle useamman kerran ja miettivät vakavasti, miten omaishoitoa
voitaisiin saada kevennettyä kohdallani, koska työhönpaluu näytti epävarmalta kohdallani.
Kehottivat ottamaan yhteyttä omalle terveysasemalle ja varamaan aika lääkärille, joka alkaisi
viemään hoidettavan asioita eteenpäin.
Tein sähköisenä yhteydenottopyynnön terveysasemalle. Sain sitten tekstiviestinä ohjeen ottaa
yhteyttä Kotitoriin. Soitin Kotitoriin ja sieltä ohjattiin omaishoidon yksikköön. Terveysasemalle
sain varattua lääkäriajan hoidettavalle.

Kesäkuun puolessa välissä Omaishoidon asiakasohjaaja teki kotikäynnin ja kirjasi hoidettavan arkea
ja tarvitsevuutta. Oma odotukseni oli se, että hoidettavalle olisi saatu järjestettyä kerran
kuukaudessa viikon hoitojakso jossain hänelle soveltuvassa paikassa. Sellainen ei ollut
palvelutarjonnassa mahdollista. Vain kerryttämällä omaishoidonvapaitani joskus syksyllä olisin
saattanut saada pidemmän hengähdystauon omaishoitajuudesta.

Tyttären kanssa solmittu sopimus sijaistamisesta päätettiin. Hoidettavan Perhekodin lomaillessa
heinäkuussa, ehdotettiin sijaishoitoa korvaavassa paikassa. Olin jäämässä kesälomalle, mutten
omaishoitajuudesta.
Hoidettavan lääkärikäynti ei poikinut mitään lisäarvoa tilanteeseen. Käynti kirjattuna on kuitenkin
todisteena siitä, että olen yrittänyt kaikkeni tilanteen hoitamiseksi. Vammaispalvelusta soitettiin
muiden tahojen yhteydenottokehotusten jälkeen. Heillä ei ollut mitään meille tarjota eikä työntekijä
lähtenyt edes miettimään keinoja, joilla kotona asumista olisi tuettu. Henkilökohtainen avustaja on
mahdollista saada vain, jos avustettava itse kykenee ohjaamaan avustajaa?!

Asiakasohjaaja ehdotti jäämistä sairauslomalle, jolloin sitä vasten voitaisiin hoidettavalle alkaa etsiä
hoitopaikkaa. Olin tyrmistynyt. Näinkö tämä oikeasti menee? Tuetaan kotona asumista laittamalla
omaishoitajan työnantaja maksamaan se?

Varasin ajan työterveyslääkärille kesälomani ensimmäisenä päivänä.  Terveystietoihini kirjattiin
edellä kerrottu ja jäin kolmen viikon sairauslomalle. Toimitin sairauslomatodistukseni
Omaishoitoon ja sieltä alettiin etsiä hoidettavalle hoitopaikkaa. Toiveena Perhekoti. Perhehoidon
yksikköön oli välitetty pyyntö hoidontarpeesta arkipäiville. Hoidettavan nykyisen Perhekodin
ohjaaja soitti minulle, että heiltä oli kysytty voisivatko ottaa arkipäiviksi hoidettavan kesäkuun
loppuun saakka. Ihmettelimme sitä, mihin hoidettava vietäisiin viikonlopuksi? Heinäkuuksi?

Seuraavana aamuna aloin itse soitella Perhehoidon koordinaattorille. Hän otti asiakseen ruveta
etsimään hoidettavalle Perhekotia, jossa tämä voisi olla yhtäjaksoisesti eikä minun tarvitsisi olla
häntä siirtelemässä ja sopeuttamassa aina uuteen paikkaan. Neljää perhekotia lähestyttiin ja yhteen
näistä saatiin hoidettava sairauslomani ajaksi. Perhekodin vastuuhenkilön kanssa keskustellessa
puhelimitse, tulin vakuuttuneeksi ihmeestä tämän sekavan systeemin keskellä. Pakkasin
hoidettavalle kahden ja puolen viikon tavarat, tilasin ja maksoin taksikyydin paikkaan, jossa hänet otettiin lämmöllä ja välittämisellä vastaan.
Yhteenvetona: Suuri on hämmennys ja turhautuminen omaishoito -järjestelmäämme!

nim. päivätär

Se oli 15.6.2015 kun löysin vaimon itkemästä ompelukoneen ääreltä. Siinä leikkisästi kysäisin, että eikö tule mieleistä jälkeä? Siihen vaimo vastasi, että ei, en tiedä miten tätä laitetta käytetään. Hetken oli täysin hiljaista. Vaimo oli ommellut vuosikymmeniä vaatteita ja verhoja hyvällä menestyksellä, jopa tuttaville oman perheen lisäksi. Syy miksi muistan päivän noin tarkkaan, johtuu siitä että se sattui olemaan vaimoni nimipäivä.

Ompelu jäi siltä päivältä, lohduttelin vaimoa että sattuuhan näitä, mutta taisimme kumpikin tietää että on kyse vakavammasta. Erinäisiä kommelluksia oli sattunut jo aiemmin kahvinkeittimen, leivänpaahtimen ja imurin kanssa. Vaimo itse tilasi lääkäriajan itselleen, ja menimme yhdessä sinne jo seuraavalla viikolla. Monenmoisten testien ja kuvausten jälkeen vastaus oli karu, Alzheimerin tauti. Saimme lääkkeitä, monenlaisia ohjeita ja neuvoja, sekä kehotuksen tutustua paikallisen muistiyhdistyksen toimintaan. Otimme kaikki vinkit vastaan, sillä tilanne oli pelottava vaikka tätä olimme jo osanneet uumoilla.

Vaimon tila huononi aika nopeaan tahtiin, lääkkeistä taisi olla enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä sivuvaikutuksia oli monenlaisia. Hän on ollut nyt 3 vuotta hoivakodissa, sillä kotona olo alkoi olla liian raskasta. Olimme puhuneet jo terveenä ollessa, että ei ole hoitopakkoa kummallakaan meistä, jos tuntuu ylivoimaiselta. Ei siirtyminen hoitokotiin helppoa ollut, se mitä oli terveenä puhuttu, ei sairaana enää ollut sama asia.

Tämä aika kun ei ole voinut vierailla hoitokodissa on ollut raskas. Vaimon kanssa yritettiin videopuheluita mutta ei se oikein onnistunut. Olen käynyt nyt pari kertaa pihatreffeillä vaimon luona mutta sekin on kurjaa, kun vaimo ei ymmärrä miksi hoitaja vahtaa vieressä ja miksi en tule lähelle. Tosin yhden kerran vaimo tuumasi, ettei sitten yhtään lähemmäs, kun hänellä ei ole ollut tapana lähennellä vieraita miehiä, oma riittää.

Olen löytänyt rinnalleni ystävän, ja vieläpä vastakkaista sukupuolta. Tiedän että on ihmisiä, jotka paheksuvat ja puhuvat meistä ilkeästi, mutta emme anna sen häiritä. Emme asu yhdessä, emme ole menossa avioon, vietämme aikaa toistemme kanssa ja se on hyvä niin. Ilman tätä ystävää olisin aika heikoilla, sillä surua on ollut kovin paljon vaimon sairauden vuoksi. Eikä tämä onni ole keneltäkään pois, mutta kateus ja pahansuopuus on monen ihmisen perusluonteessa. Kannattaa ajatella niin, että mitä enemmän on onnellisia ihmisiä, sitä parempi on tämä maapallo elää.

-Kalevi-

Olen kovasti yrittänyt olla positiivinen, mutta eihän sitä loputtomiin jaksa. Yön pimeinä tunteina, tosin niitä on onneksi tähän vuoden aikaan vähän, olen ajatellut jaksanko enää? Heitän hanskat tiskiin ja sanon, että hoitakoon kuka hoitaa. Tarkoitan puolisoani, jonka vammautuminen muutama vuosi sitten muutti kaiken. Eihän se ollut hänen syynsä, mutta ei myöskään minun. Kyllä, papin edessä on luvattu ne myötä- ja vastamäet, mutta onko kellään velvollisuus elää pelkkää ylämäkeä vuositolkulla? Myötäistä ei juuri ole ollut, ihan pieniä valonpilkahduksia vain, hyvin harvoin.

Vamma teki puolisosta ilkeän, kiittämättömän, ainaisen valittajan ja jopa aika-ajoin fyysistä väkivaltaa käyttävän. Vieraiden läsnä ollessa tosin aika lailla erilainen, siispä kuka minua uskoo? Toisaalta onko sillä väliä? Enkö voi vain tehdä päätöksen, erota ja lähteä? On yksi ihminen, joka minuun uskoo, ilman häntä en kai rohkenisi suunnitella parempaa tulevaisuutta. Hän pyysi, etten mainitse hänen nimeään tässä, joten jätän sen tekemättä, mutta kiitos kuitenkin hänelle, olet ollut rinnalla kulkija nyt pari vuotta. Olen saanut soittaa, kirjoittaa ja tavata kasvotusten, ja purkaa kaiken pahan. Luottamus on täydellinen, ilman sitä tästä ei mitään tulisikaan.

-Siiri-

Hilja-Maaria tässä tervehtii teitä kaikkia. Kuulin, että Tampereen seudun omaishoitajat kerää omaishoitoon liittyviä tarinoita. Asun kyllä Kymenlaaksossa, mutta vanhempani olivat kotoisin Pirkanmaalta, joten siellä ne ovat juureni. Asun yhdessä sisareni Hellä-Tuulian kanssa, ja olen ollut hänen omaishoitajansa noin 6 vuotta. Muistisairaushan se häneenkin pesiytyi. Asumme kaksin omassa synnyin kodissamme, joten kaikki on siltä osin tuttua ja turvallista. Olen itse hyvässä kunnossa, enkä edes vielä ikäloppu, mutta koronan suhteen kuulun iän puolesta jo siihen riskiryhmään. Ei sen enempää naisen iästä. Meitä on myös kolmas sisarus, veli, joka päivittäin on videoyhteydessä meihin. Kun avaan tabletin että pääsemme yhteyteen, tuumaa Hellä-Tuulia joka kerta, että ”Mitä se tuo Anssi-Matias taas leikkii uutisten lukijaan. Eihän se likikään ole yhtään niin komeakaan kuin Kahilan Heikki. Eikä puhukaan yhtä ihanasti. Voi jos saisin Heikistä pienoismallin, niin kirjahyllyyn pistäisin ja joka päivä hellästi pölyt pyyhkisin”.

Tämmöistä on elämä. Aika-ajoin sisareni on ihan tässä ajassa ja hetkessä, silloin sydämeni pakahtuu onnesta ja ilosta. Useimmiten kuitenkin hän elää jossain omassa todellisuudessaan. Silloin mielen valtaa ikävä ja kaipaus, suru ja huoli. Olen kuitenkin päättänyt, että niin kauan kuin menee edes kohtuullisen hyvin, asumme täällä yhdessä. Ja kun koittaa huonommat ajat, lähdemme molemmat samaan palvelutaloon. Sisartani en jätä.

-Vappumuisto vuosien takaa-
“Vaimoni oli saanut muistisairausdiagnoosin viikkoa ennen vappua vuonna 1999. Tauti oli jo hyvässä vauhdissa, mutta aika-ajoin hän oli kuin terve rakas Martta entisinä hyvinä aikoina. Lähdimme vapunpäivänä kaupungille, kuten niin monina muinakin vuosina, serpentiinit kaulassa, valkolakit päässä ja ilmapalloja sidottuna sinne tänne vaatteisiin. Kuljimme aurinkoisia katuja ja ihastelimme kaunista kevätpäivää. Kaikki oli muuten kuin ennen, paitsi että vaimoni huuteli kaikille: ”Hyvää uutta vuotta! Se on nyt sitten se millennium, maailma makaa ihan kuin ennenkin, ei tullut maailmanloppu”.
Ihmiset reagoivat hyvin eri tavoin, toiset hymyilivät, osa tuijotti pitkään ja pahasti. Hullu tai humalassa niinhän he ajattelivat. Koetin pari kertaa oikaista että nyt on kyllä vappu, mutta tähän Martta tokaisi hyvin napakasti: ”Hupsu, kai minä nyt erotan juhlat toisistaan, uusi vuosi mikä uusi vuosi ja sillä siisti”.
Olen monesti miettinyt, että olisi hienoa, jos olisin oikeasti nähnyt vaimoni pään sisään ja saanut varmuuden, että huijasiko hän minua ja ohikulkijoita, vai unohtuiko yksinkertaisesti, mikä on koko vappu. Tiedä tuota, mutta nyt kun vaimoni on jo poistunut lopullisesti luotani, tuo muisto saa hymyn huulilleni ja kun kohotan vappuna kuohujuomamaljan ystävien kanssa, me toivotamme toisillemme joka vuosi: ”Hyvää uutta vuotta”

”Illalla nukkumaan käydessä mietin, että huomenna juodaan aamukahvit vaimon kanssa lasitetulla aamuaurinkoisella parvekkeella. Katan kauniisti, herättelen vaimon hellästi, annan hänen aamutoimilleen aikaa niin paljon kuin hän tarvitsee.
Tuli aamu, aurinko paistoi, linnut lauloivat, mitä hienoin keväinen päivä sään suhteen tulossa. Yö ei mennyt niin hyvin kuin olin toivonut, joten vähän väsähtäneenä nousin ylös ja aloin valmistella aamupalaa. Välillä kävin vilkaisemassa vaimoa, joka nukkui niin sikeästi, etten tohtinut häntä herätellä. Tunnit kuluivat ja lopulta minun oli pakko hänet herättää, sillä aamulääkkeet olivat jo pahasti myöhässä. Eihän siitä kunnian kukko minulle laulanut. Vaimo oli äreä, kaikki mitä tein oli väärin, eikä puhettakaan, että hän olisi lähtenyt parvekkeelle. Tosin ei sinne enää aurinkokaan paistanut. Päivä meni siinä toisiamme kyräillen ja riitaa tuntui syntyvän vähän kaikesta.
Illalla päätin, että huomenna yritän uudestaan aamukahvitusta parvekkeella, ja jos sittenkin menee pieleen, jatkan yrittämistä niin kauan, että jossain vaiheessa se onnistuu. Olen ajatellut, että tämä on nyt sellainen tavoite tässä korona-ajan eriskummallisuudessa. Suuria tavoitteita ei voi asettaa, kun vaimon tilanne on mikä on, mutta jotainhan tässä on keksittävä, ettei vallan nuppi sekoa.
Ja kappas vain, tulihan se hetki, jolloin ne kahvit siellä parvekkeella nautittiin. Tosin taisivat olla enemmän päivä- kuin aamukahvit, mutta eihän sillä väliä, tämä oli sellainen välietappi, kyllä se aamukahvittelukin vielä onnistuu”.
Terveisin Olavi

“Mitenkään muuta terveydenhuoltoa ja etenkin koronapotilaiden kanssa työskentelevien työtä aliarvioimatta sanon, ettei se meillä omaishoitajillakaan ole helppoa. Sieltä sairaalasta pääsee sentään vapaalle silloin tällöin, mutta me ollaan kiinni hoidettavassa 24/7, vapaapäiviä tai tunteja ei ole. Kohta on mennyt 4kk ilman ainuttakaan vapaapäivää ja kyllä se alkaa tuntumaan. Miten helvetti meidän kuvitellaan kestävän kun mitään tukea ei tule mistään. Nostaisivat edes palkkiota, antaisivat kulukorvauksen, menee hansikkaita, käsidesiä, pesuaineita ja kaikkea mahdollista huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Kauniita puheita kyllä jaksetaan vääntää, mutta siinä kaikki”.

 

Arkirutiinit

Asiantuntijat toitottaa, että rutiinit tulee säilyttää nytkin kun on tämä tautiaika. Höh, meidän elämämme on yhtä rutiinia oli sitten tautiset ajat tahi ei. Kun oikein tarkkaan mietin, ei ole suurta muutosta. Aika yksinäistä on muulloinkin. Tai olisiko jopa niin, että sukulaiset pitävät enemmän yhteyttä nyt, kuin mitä normaalisti. Tulee puhelua ja viestiä ja Skypeäkin haluavat käyttää. Mikäpä siinä, onhan se kiva heitä nähdä, kun nyt eivät ihan joka päivä sitä halua. Minusta tuntuu, että omaa kilpeään kiillottavat, voivat sitten ystävilleen kehua, miten pitävät meistä vanhuksista huolta. Kaipa he luulevat, että elämämme on vauhdikasta ja menevää tavallisesti. Onhan se omalla tavallaan, mies menisi ja tekisi vaikka mitä. Siis puheissaan, sitä riittää, onneksi niin, sillä se toiminta ei taitaisi olla kovin tuloksekasta. Tänä keväänä aikoo maalata talomme, ja rakentaa kesällä kasvihuoneen. Olkoonkin vaikka olemme asuneet jo 5 vuotta kerrostalossa. Olemme keskustelleet talon väristä ja siitä, mitä kaikkea laitetaan kasvamaan tulevana kesänä. Joku asiantuntija voisi sanoa, että minähän johdatan muistisairasta miestä harhaan. Joku toinen taas sanoo, että tässäpä hyvä, mikä se nyt oli, validaatio menetelmä. Piti oikein googlesta tarkistaa menikö oikein tuo sana.

Hyvää kevättä kaikille, yhdessä tästä selvitään, ai että minua tuokin toitotus naurattaa.

Terveisin Kielo-Orvokki